Sivut

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kevättä odotellessa

 Edellisestä postauksestani on jälleen kulunut tosi kauan, muutaman kuukauden. Blogini nimi on Röttelön remontti, mutta emme ole edes käyneet siellä pitkään aikaan. Enkä ole kehdannut kirjoittaa tikustakaan asiaa, minulla olisi ollut vain Watti-juttuja kerrottavana. Pitäisikin vaihtaa blogini nimeksi ''Watti ja muut asiat'', se olisi paljon osuvampi nimi :D.

 Kotimme kokee mullistuksia. Etupihan toisessa kulmassa on kaivettu maata parin metrin syvyyteen: meillä on ulkoviemäriremontti meneillään. Siinä rytäkässä viime kesänä perustamani ruusupenkki ja ihana tuomipuu kaadettiin. Odotan innolla sitä, että saan pihan taas omaan käyttöön, ja pääsen pelastamaan sitä mitä on jäljellä. Kuulemma lisää puita tulee kaatumaan, enkä tykkää siitä sitten yhtään. Olen manannut, että jokaista kaadettua puuta vasten istutan kaksi tilalle. Missä linnut sitten istuvat ja laulavat, jos kaikki isommat puut joudutaan kaatamaan?

Tällainen kaamea kaivanto meillä nyt on etupihalla. 


Pihallamme sijaitsee tämä 70-luvulla rakennettu pihavaja. Se on kuitenkin niin lahossa (ja myyräkuumeisessa) kunnossa, että tämä tullaan nyt kevään aikana purkamaan.


En ole koskaan uskaltanut mennä kynnystä pidemmälle, sillä lattia on papanoita täynnä, ja myyräkuume on todellinen pelko.


Puutarhan kuulumisia

Mutta onneksi meillä on myös jotain kivempaakin odotettavaa. Palkkaamme puutarhurin viemään kaatopaikalle edellisen omistajan kasaamat jättimäiset, puoliksi mädät lehtikasat. Tästä tulee spektaakkeli, epäilen että kasassa asuu rottia. Toivon sydämeni pohjasta, ettei viattomia siilejä kasoissa asu.

Samalla puutarhuri tekee syreeniaidalle nuorennusleikkauksen, ja kaivaa minulle takapihalle pionipenkin. Takapihamme onkin ainoa aurinkoinen paikka koko tontilla, ja nyt pihan pioni kärsii märästä ja pimeästä olinpaikastaan.

Nimetön lukijani kyseli, olenko tänä vuonna kylvämässä siemeniä. Tämän kevään taidan pärjätä viime vuotisten yksivuotisten siemenillä, mutta onhan minulla nämä kylmäkäsittelyä kaipaavat perennojen kylvöt vielä tekeillä :). Ainoa kohta jossa huomasin eloa, oli lapinakileijojen kohdalla.


Ruusupenkin ruusut on nyt väliaikaisessa penkissä ja toivon että ruususet selviävät. 


Puutarhuri antoi vanhalle omenapuullemme kuolemantuomion. Se on kuulemma sen oloinen, ettei sitä ole koskaan hoidettu, ja ainoat terveet oksat ovat niin korkealla, ettemme ylettäisi poimimaan sieltä omenia. Viestittelin jo omenapuihin erikoistuneen Hirvensalmen taimiston kanssa, tiedossa on jo pari mielenkiintoista omenalajiketta, joka tuohon samaan paikkaan sopisi.

 Watin tarinointia



Minulla, Espoon kauneimmalla tyttökissalla, on ollut tämän alkuvuoden aikana hauskaa. Minulle on tullut sellainen olo, että olen tarpeellinen ja hyvin älykäs kissa. 


Olen vienyt mamia ulos pihalle kävelylle. Ilman minua hän ei varmaan edes uskaltaisi. 

Mutta mami ei muista mitä ollaan ulkoiluhommista sovittu: palkkioksi hänen kävelyttämisestään, mamin pitäisi etsiä ja syöttää minulle ruohonkorsia. Mami väitti ettei muka löydä vielä ruohoa. Miten minun mahaparkani oikein kestää odottaa ruohon kasvamista? Kuulemma kohta tulee pääsiäinen ja saan sen kunniaksi oman ruohon. 


Tiedän että olen hurjan pelottava, mutta silti välillä kova tuuli ja äkkinäiset liikkeet pelottavat minua. 

Olin eilen mamille apurina kun mami päätti tehdä suurmylläyksen vaatekaappiinsa. Pitelin mamin kirjaa sillä aikaa paikoillaan. Tällaisissa suurissa projekteissa tarvitaan älykästä työnohjaajaa, muuten hommista tulee pelkkää räpellystä.


Mami tilasi minulle tällaisen kissojen hittilelun, pattereilla heiluvan perhostelineen. Kyllä minä sitä välillä muksin, mutta olen vaatimattomalla tavallani kiintynyt tavalliseen sulkahuiskaan. 

Vaikka minulla on vielä paljon mamille opetettavaa, onneksi olen näiden viiden vuoden aikana kietonut palvelusväkeni jo pikkurillini ympärille. Mutta hetkinen, kuka ruoja on tähän ikkunaankin pärskinyt, en edes näe lintulaudan lentäviä paisteja kunnolla. Hauskaa viikonjatkoa kuitenkin lukijoillemme!





sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Huonekasvien huumaa

Nyt kun on talvi, huonekasvit sykähdyttävät sydäntä enemmän kuin normaalisti. Ainakin minulle ja siskolleni on käynyt niin, että liittyminen Facebookin Huonekasvi-ryhmään on aiheuttanut orkideavillityksen ja ihan uudenlaisen asennoitumisen vanhoihin huonekasveihin, joita on tottuneesti hoivaillut vuosien ajan.

Huonekasvi-ryhmässä suositeltiin lämmintä, laimennettua kahvia santpaulioille. Rohkenin kokeilla tätä vinkkiä omaan santtuuni. Santtu ei ole kukkinut ainakaan vuoteen, joten ajattelin että yrittänyttä ei laiteta. 

Ja nyt santtu aloitti kukkimisen! 

(Yhdessä ketjussa kerrottiin myös, että jotkin huonekasvit nauttivat siitä, jos niille laittaa hieman vodkaa kasteluveteen. Tätä vinkkiä en vielä ole rohjennut kokeilla.)




Olen aina hieman pelännyt orkidean hankkimista, vaikka ovathan ne tosi helppohoitoisia. Kunhan muistaa pistää orkidean kerran viikossa pariksi minuutiksi kylpyyn. Ostin valkoisen perhoskämmekän lisäksi pienemmän orkidean, jolla on suloiset oranssihtavat kukat.




Nyt kalenteriin on laitettu jokaisen sunnuntain kohdalle: orkideojen kylpypäivä. 
Olin jo viime syksynä laittanut ulos kasvatuskehikkoon erilaisten perennojen siemeniä, joten päätin etten tarvitse pihakukkien siemeniä enempää. Pari siemenhankintaa tuli kuitenkin tehtyä...

Tässä on Tacca chantrierin siemeniä likoamassa, odottamassa kylvämistä.

(Kuva lainattu www.chilternseeds.co.uk-sivustolta). Eikös olekin  hurjan näköinen kukka! Taccaa kasvatetaan huonekasvina. Saas nähdä, miten onnistun tämän kanssa.  

Käsityötäyteinen tammikuu

Varmaan sukuvika on se, ettei edes televisiota pysty katsomaan ilman että näpeltää jotain käsissään. Rakkain käsityöharrastukseni on ristipistotöiden tekeminen. Olen yrittänyt analysoida, mikä niissä oikein viehättää:

-tekniikka on todella helppo, yksi ainoa sivuttainen liike*2 riittää.
- väriterapia, kukapa ei piristyisi kun kirjoo mitä upeimmilla väreillä?
-ajattelet, että olipas tuokin turha värin vaihto, mutta sitten huomaatkin että tästähän muodostuukin kukka!
-mieli saavuttaa flow-tilan, eli tunti tuntuu kymmeneltä minuutilta. 

Tänään sain vihdoin valmiiksi yhden sivun lintuteos-projektistani. Sivuja on vielä jäljellä 29. Joku amerikkalainen nainen, joka teki tätä samaa työtä, sai lintutyön valmiiksi 4 kuukaudessa, tehden sitä lähes 24/7. Itse varmaan saan tämän valmiiksi parissa vuodessa, kun muutakin tekemistä ja elämää pitää olla. 



Ilmoittauduin muutama viikkoa sitten työväenopiston virkkaus-kurssille. Olen aina halunnut oppia virkkaamaan. Valitsin omaksi projektikseni ''Juhannusruusu''-maton. Minulla suurin vaikeus tuntuu olevan ohjeen ymmärtäminen: tämäkin matto aloitettiin ''tekemällä ketjusilmukoita renkaaseen''. Tarkoittaen sitä, että työ aloitettiin ihan oikeasti virkkaamalla renkaan sisälle. Tähän mennessä maton virkkaaminen tuntuu hieman vaikealta, ja olen joutunut purkamaan tämän opettajan johdolla jo pari kertaa. Mutta jos nyt alkaisi jo sujumaan. Vaikkei kurssista jäisi muuta mieleen, ainakin olen oppinut virkaamaan patalappuja. 




Viimeisenä hieman Watista. Watti on laihtunut noin 300 grammaa, 4,9 kilon paikkeille. Tähän ei tarvittu muuta, kuin kuivanapsujen vaihtaminen laihdutusraksuihin, lisää liikuntaa ja namupäiviä harvemmin.

Watilla taitaa olla poikaystävä. Monesti kun olen tullut töistä kotiin, kuistille asti kulkee kissan tassun jäljet. Joku komistus käy ihailemassa mustaa Ikkunaprinsessaamme.

Röttelöllä emme ole ehtineet käydä varmaan kuukauteen :(. Aina on tullut viikonlopuksi muita menoja. Yritämme ehtiä sinnekin tässä vaikka talvilomapäivien aikana.

Mukavaa talven jatkoa (ja piakkoin kevättä) kaikille!





perjantai 9. joulukuuta 2016

Närhen loikka ja Watin koettelemukset

 Meidän tiput ovat kovia syömään. Talipallot syödään parissa päivässä, ja linturuuan täydennystä pitää hakea kaupasta tasaisin väliajoin. Lintujen ruokintapaikan seuraaminen on todella viihdyttävää. Joskus tuolla on seitsemisen sinitiaista ja yksi paksu mustarastas maassa pomppimassa, siemeniä etsien. Majesteettinen närhikin teki meille vierailun. Sain napattua siitä ikkunan läpi pari hauskaa kuvaa.

On todella vaikea saada ikkunan läpi kunnollisia, tarkkoja kuvia. Tuntuu että jos nappaa parikymmentä kuvaa, vain ehkä yksi onnistuu.

Valmiina lähtöön...

...Ja pomps! Jalat jäivät kuvaan :D
Meidän kiviaidassa asuva hiiremme on alkanut rohkeaksi. Se on todennut, että täällä meillä ei ole petoja, joten se joskus napostelee jyvänsä lintujen ja oravien seurassa. Se jää kuitenkin niin lähelle kotipesän aukkoa, että sinne voi singahtaa jos alkaa pelottamaan.


Koettelemuksia


Kun vaikeuksia tulee elon tielle, niitä tulee kerralla useampi kuin yksi. Viime viikon torstaina kotiin tullessani leikin hetken Watin kanssa. Lattialle oli jäänyt virkkauskokeilustani peräisin oleva langanpätkä. Enkä huomannut, että Watti oli leikin jälkeen aika villillä tuulella, ja että se raahasi langanpätkän keittiöön. Tarkistin tietokoneelta yhden viestin, ja silmäkulmastani näin, että Watti löntysteli takaisin keittiöstä rennon oloisena, huuliaan nuollen. Sydämessäni heräsi heti epäillys: missä se äsken tuossa ollut langan pätkä nyt on? Aloitin langan etsinnän. Tunnin etsimisen jälkeen oli pakko hyväksyä se, että Watti oli sen langan syönyt, imenyt suihinsa kuin spagetin. Soitin heti lääkärille, ja saimme hätäajan Remediumista. Ei muuta kuin katti kantokoppaan ja menoksi.

Lääkäriin tultuamme hoito alkoi. Wattia pakkosyötettiin märkäruualla, ja sitten siihen pistettiin oksennusrefleksin laukaisevan piikki. Olin niin onnellinen kun viimein Watti oksensi märkäruokien lisäksi tuon pitkän pätkän lankaa. Olimme tulleet lääkäriin juuri ajoissa. Jos lanka olisi ehtinyt suoleen, olisi voinut syntyä hengenvaarallinen suolenkiertymä.

Nyt onneksi Watti on kunnossa, ja kaikki talouden langat, lyhyetkin pätkät on suljettuna Watin ulottumattomiin. Soimaan itseäni tapahtuneesta, mutta päätin kuitenkin kertoa tarinan, jotta ehkä joku lukija tänne osuessaan muistaa käydä piilottamassa mahdolliset narut ja langat lemmikkien ulottumattomiin. Lemmikit ehtivät syödä vaikka mitä epäsopivaa ihan sekunneissa.

Nyt Watilla on uusi huiska palkintona sen kokemista koettelemuksista. Tämä pullero on tehnyt huiskaa jahdatessaan triplaspagaatteja ja ilmapiruetteja. Johan on ihme, jos tuollaisella akrobatialla ala laihtumaan :D. 

Joulutonttu eläinystävineen toivottavat leppoisaa viikonloppua ja joulun odotusta!




maanantai 28. marraskuuta 2016

Watin lääkärireissu Watin kertomana

Eilen mami huomasi että oikeanpuoleinen kaunis kuparinen silmäni rähmi ja oli hieman liimaantunut silmäkulmasta. Silmäoireeni alkoivat ihan yllättäen. Minä en myönnä tehneeni mitään normaalista poikkeavaa. Lauantaina valvoin koko päivän lintulautaa ja sain pari yllättävää hepuliakin.  Eilen sunnuntaina taisin olla kuitenkin normaalia väsyneempi, enkä oikein jaksanut lintulaudan lintujakaan katsella. Nukuin koko päivän, kunnes mami kantoi minut ruokakupille. Olin unohtanut syödä! 

Jaksoin sunnuntaiaamuna kuitenkin auttaa mamia hänen ristipistotyössään. Autoin pitämällä ohjetta paikallaan, ja otin langoista kiinni. Ei mami pärjäisi ilman minua näissä hommissa. Tuosta työstä tulee punarinta, minä niin toivoisin että se olisi oikea, elävä lintu. 



Tänään iltapäivällä mami ja isi ryntäsi kotiin ja nostivat minut lämpimästä nojatuolistani pois ja laittoivat kantokoppaan. Ankea totuus valkeni minulle tuohon outoon taloon tultuamme. Jouduin heti vaa'alle, ja haistoin koiran tuoksua!

Sitten meidät kutsuttiin sisään lääkärin huoneeseen, ja kidutus alkoi. Kerron lyhyesti mitä minulle tehtiin, koska haluan vain unohtaa tämän päivän.

Minua käänneltiin ja tunnusteltiin ja häikäistiin jollain valolaitteella. Sitten mami otti minusta tiukan otteen ja minun silmääni laitettiin lappu, joka kertoi onko minun kyynelmääräni normaali. Kidutus jatkui vielä pahempana. Minun silmäni huuhdeltiin, sitten laitettiin hirveitä vihreitä tippoja. Eikä kidutus ollut edelleenkään ohi. Seuraavaksi lääkäri oli löytänyt jonkun metallisen lastan, jolla minun vilkkuluomeni alle katsottiin, ettei siellä ollut mitään ylimääräistä. Lääkärin diagnoosi oli sidekalvon tulehdus, jonka takia mami jatkaa minun kidutustani silmätippojen kanssa noin viikon vielä.

Lääkäri käski minut lisäksi laihdutuskuurille. Olin muka lihonut 100 grammaa viime vuodesta, ja nyt pitäisi päästä 5 kilon painoon. Nameja minulle saa antaa enää vain kerran viikossa, ja annoksiani pitää kutistaa.

Mitä vikaa tässä upeassa kropassa on? 

Sitä paitsi, brittikissan poskien pitää olla pulleat. 

Mami selitti että haluaa pitää minut luonaan vielä monta vuotta. Kissan diabetes on kuulemma vaikea hoitaa. Kaipa tässä sitten on laihduttava. Mami lupasi lisätä liikuntaani uudella laserhiirellä.



Lääkäri oli kirjoittanut minun silmätippaohjeeseeni että ''hauskaa joulun odotusta superkiltille Watti-kissalle''. Yleensä kuulemma kissat eivät ole näin kilttejä ja rauhallisia kamalien toimenpiteiden edessä. Mutta miten muuten brittiläinen leidi voisi käyttäytyä? Olisiko minun pitänyt kynsiä, purra, huutaa ja yrittää karata lääkärin pöydältä? Isäni kotimaassa, Englannissa on sellainen sanonta kuin ''Keep calm and carry on''. Juuri näin aionkin tehdä. Mutta mamille en vielä tänään aio antaa anteeksi. Ehkäpä huomenna, mutta vain jos saan sen laserhiiren ja jos saan juoda hänen vesilasistaan.


tiistai 15. marraskuuta 2016

Lintulaudan elämää

 Meillä on ollut lintujen ruokintapiste nyt parisen viikkoa. Minä ja Watti olemme olleet ihastuksissamme, nyt voi keittiön ikkunasta katsella läheltä lintujen ja muiden eläinten eloa. Pidän kirjaa kaikista linnuista, joita olemme jo bonganneet. Tutuiksi ovat tulleet mm.
talitiainen, sinitiainen, mustarastas, harakka, hömötiainen ja närhi. Varpunenkin on käynyt automaatilla kerran, mutta toiste se ei ole tullut.

Minua ihastuttaa eniten punarinta, joka käy meillä joka päivä syömässä maahan pudonneita siemeniä. Punarinta on meidän pieni herraslintumme. Se antaa kohteliaasti tilaa kaikille muille linnuille, eikä pidä puoliaan ollenkaan. Minua ihan ärsyttää nuo talitintit ja mustarastaat, jotka hätyyttävät ujommat vierailijat pois. Luin, että punarinnat syövät mieluiten pähkinän murusia. Pitääkin hankkia pähkinöitä jemmaan. Naapurin pihalla näin punatulkkuja. Mitenköhän saisin tulkut houkuteltua meille syömään. Varmaan sapuskan laatuun pitää panostaa.

Kohtelias punarinta


Talitintti
 Meillä asuu myös Hiiri! Sillä on pesä melkein satavuotiaassa kiviaidassa, joka rajaa tonttia. Hiiri pyrähtelee pikaisesti hakemassa linnuilta pudonneita siemeniä ja napostelee ne pesässään.



Meillä on myös monta oravaa. Tiedän ettei oravan paikka ole lintujen ruokintapaikoilla, mutta kyllähän nämäkin öykkärit ruokaa tarvitsevat. Toisaalta, meillä on tammi pudottanut satoja kiloja tammenterhoja, joten luulisi että oravat olisivat saaneet muhkeat ruokavarastot jemmattua.



Watin päälaki kuvattuna lähikuvalinssillä

 Tänään kaivoimme varastosta pari ledvalotähteä ja laitoimme ne ikkunaan valaisemaan. Samalla putosi kiiltävä joulupallo, Watti pelasi sillä jalkapalloa. Jännä kun kaikki kiiltävä ja rapiseva vetävät kissoja puoleensa kuin hunaja.



Leppoisaa loppuviikkoa kaikille, toivottavasti ei tule harmaita loskakelejä enää.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Lomalla Lontoossa

Meillä oli molemmilla kerrankin lomaviikko samaan aikaan, joten päätimme lähteä Lontooseen ex tempore. Watti raijattiin pikapikaa siskon hoiviin, ja eikun menoksi lentokentälle.

Kaikki pakolliset turistinähtävyydet olemme jo aiemmilla kerroilla nähneet, joten kävimme hieman erilaisemmissa paikoissa, esittelen niistä muutaman. Minun mieleeni jäi parhaiten ''Ghosts and Guinness''-historiakävely Covent Gardenin alueella, koska rakastan historiaa ja mystisiä tarinoita. (..eli raapustan loppuun pari muistamaani haamutarinaa.)

Englantilaiset ovat kyllä mukavaa porukkaa. Jos metroruuhkassa vahingossa tönäisee toista, molemmat pyytävät anteeksi hymyn kera. Pubissa on normaalia vaihtaa pari sanaa vieressä istuville. Olenkohan vaan turhan kyyninen, kun minun kokemukseni suomalaisessa bussissa on se, että jos joku alkaa juttelemaan vierustoverille, ympärille laskeutuu syvä hiljaisuus ja äänetön kysymys ''mistähän tuo on karannut?'', leijuu ilmassa. Lontoossa jossain kaupassa minuun törmäsi vahingossa pieni tyttö. Yllätyin kun tuo pikkuinen katsoi silmiin ja sanoi ''excuse me, ma'dam''.

Nyt loman jälkeen, pää on melkein turvoksissa kaikista kuulemistamme tarinoista ja luottokorttikin saa hengähtää. Löysin nimittäin ihanan vaateketjun, jossa myytiin paljon lintukirjailtuja ja kukkakuviollisia vaatteita enkä suinkaan päässyt sieltä tyhjin käsin..

Foundling-hospital


Foundling-hospital oli hyvin liikuttava paikka, Foundling on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos historia vähänkään kiinnostaa. Kirjoitan tähän hieman paikan historiasta.

1700-luvun Lontoossa oli kamalat oltavat heikko-osaisille. Lontoon väkiluku oli tuona aikana kasvanut nopeasti, eikä sosiaalipalveluita riittänyt kaikille. Työttömälle, apua kaipaavalle ihmiselle vaihtoehtoina oli joko kirkon antamat heikot avustukset, tai köyhäintalo. 1700-luvun alun Lontoossa alle 5-vuotiaiden kuolleisuusluku oli 75 % ja köyhäintaloissa 90 %. Turmiollinen juoma, gin, oli esitelty köyhille lontoolaisille ja se tuhosi monien elämän. Hyvin monet köyhät äidit vaiensivat omaansa ja lapsensa nälkää ginillä, ja lukemattomia lapsia kuoli alkoholimyrkytykseen. 


Vuonna 1720 laivanrakannusalalla omaisuutensa hankkinut Thomas Coram muutti itä-Lontooseen. Hän järkyttyi nähdessään siellä niin monia nälkiintyneitä ja sairaita lapsia. Coram päätti tehdä asialle jotain, ja kiersi aatelisten ja hyvin toimeentulevien luona puhumassa lastenkodin perustamisesta. Saatuaan asian taakse monia vaikutusvaltaisia nimiä, lopulta vuonna 1739 Coram sai kuninkaalta virallisen luvan lastenkodin perustamiseen. 

Varainhankinta tontin hankintaan ja rakentamiseen oli pitkäkestoinen prosessi, ja siihen osallistui monia silmäätekeviä aatelisia, sekä säveltäjä Georg Friedrich Händel, ja taiteilija Hogarth.  Lopulta vuonna 1745, ensimmäiset lapset muuttivat vastarakennettuun lastenkotiin. 

Foundling-hospital on hulppea sisältä. Seinillä oli paljon Hogarthin taidetta.
 Kaikkia lapsia ei kuitenkaan Foundlingiin huolittu. 1700-luvulla ajateltiin, että köyhyys on ihmisen oma vika, ja on merkki henkisestä köyhyydestä. Äitien piti todistaa olevansa suhteellisen kunniallinen. Hoitopaikat valituille lapsille arvottiin arpapelillä. Huone, jossa lapsi luovutettiin, oli säkkipimeä jotta äitien henkilöllisyys pysyi salassa uteliailta. Jokainen lapsi sai uuden nimen Foundlinkiin saavuttuaan.

Vauvan tai lapsen mukana äidin piti tuoda ''token'', eli poletti. Polettia kuvailemalla, äiti saattoi hakea lapsensa takaisin sitten, kun oli saanut elämänsä takaisin raiteilleen.

Ostin pienen kirjasen, joka kertoi Foundlingiin tuoduista poleteista. Kirjassa oli hyvin surullisia tarinoita. Joskus vauva oli menehtynyt vain pari päivää sairaalaan tuomisen jälkeen. Lapsen äiti oli tullut toiveikkaana parin vuoden päästä hakemaan lastansa kotiin. Äidin piti maksaa takaisin kaikki lapsesta koituneet hoitokulut, vaikka lapsi olisikin kuollut. Äideille ei kerrottu kuolemantapauksista mitään.

Jotkut poletit olivat erittäin arvokkaita kultakolikoita, tai hienoja kirjailtuja kangaspaloja, joka kertoi omaa kieltään siitä, että jonkun rikkaan perheen tytär oli joutunut vietellyksi, ja joutui salassa lapsestaan luopumaan.

Foundling lähetti pienet vauvat ja taaperot maaseudulle turvaan kiertotaudeilta. Vauvat asuivat luotettaviksi katsottujen imettäjien luona. Myöhemmin lapset tuotiin takaisin Lontooseen saamaan opetusta, ja monet pääsivät oppipojiksi eri käsityön aloille, ja tytöt pääsivät palvelustytöiksi.

Foundling-hospital antoi kodin ainakin 25 000 lapselle, ja toimii vielä tänäkin päivänä lasten oikeuksien puolesta puhuvana, adoptioita järjestävänä järjestönä.
(Lähde: The Foundling Museum, Arts Council England, 2014. )



Useimmat poletit olivat selvästi rakkaudella tehty, ja kyynel nousi silmään niitä katsoessa. Eräs köyhä äiti oli pystynyt antamaan poletiksi pelkän pienen pähkinän. Sekin löytyy edelleen kokoelmasta.

William Morris Gallery


Rakastan William Morrisin tapetteja ja seinävaatteita. Jos voittaisin lotossa, vuoraisin jokaisen seinän mansikkavaras-, ja tikkatapetilla. Ikävä kyllä visiitti William Morrisin kotitaloon oli lievä pettymys.

William Morris Gallery sijaitsee Lontoon keskustasta 45 minuutin päässä, ja Walthamstow-metroasemalta oli vielä 20 minuutin kävelymatka. Matka ei niinkään minua vaivannut, vaan se, että kuvittelin että pääsisin ihailemaan Morrisin sisustuksia autenttisessa ympäristössä. Koko talo oli kuitenkin pistetty aivan uusiksi, valkoista maalia oli siellä täällä. Ainoastaan yhdessä ainoassa huoneessa pääsi katsomaan miltä Morrisilla sisustettu huone voisi näyttää. 

William Morrisin kotitalo ulkoapäin

William Morrisin kirjaillut seinävaatteet kuitenkin olivat tosi vaikuttavia. Morrisin tytär johti yrityksen tekstiiliosastoa, ja kirjoitti käsitöistä arvostettuja oppikirjojakin.


William Morris opiskeli tästä paksusta kirjasta kasvivärjäystä. Morris ei hyväksynyt teollisia, epäluonnollisia värejä, vaan halusi tapeteilleen ja tekstiileilleen luonnollisemman väripaletin. Mm. punaista väriä saatiin coccinelli-kirvoista, ja sinistä saatiin indigo-kasvista.

Mansikkavaras! <3 Aion kyllä jossain vaiheessa hankkia tämän mallin ristipisto-ohjeen ja tehdä itselleni seinävaatteen.


Käsitöitä harrastamatonkin pystyy varmaan kuvittelemaan, kuinka kauan kestää, ja mitä kaikkea osaamista vaatii kirjoa tällainen upea tekstiili. 

Haamuja ja Guinnessia-kävelykierros


Olen tosi iloinen, että päätimme käydä oikean historioitsijan kävelykierroksella. Muuten Cityssä kierrellessä, olisimme ohittaneet h-moilasena monet paikat, joissa on tapahtunut vaikka mitä. 

Kierros alkoi klo. 19 aikaan Covent Gardenissa. Silloin oli vielä suuri väenpaljous, ja saimme extrajännitystä kun katumyyjä alkoi karjumaan oppaallemme, että hän estää hänen bisneksiään. Siirryimmekin pian huudon saattelemana syrjäisille kujille historian havinoista kuulemaan. 

Ohitimme pubin, joka on ollut toiminnassa 1500-luvun puolivälistä alkaen. Siellä kummittelee kuulemma katolilaisia pappeja, jotka harjoittivat siellä uskontoaan Henrik VIII:n vainoa salassa. 

Tässä Lincoln-puistossa tapahtui Elizabeth I:n aikaan kamalia, en halua edes kirjoittaa mitä täällä tehtiin.














Yksi kaamea tarina oli peräisin 1700-luvulta. Hevosajuri oli ajelemassa yhtenä pimeänä myrskyisenä yönä hevosellaan, kun hänet pysäytti mustaan kaapuun pukeutunut vanha mies, joka pyysi kyytiä. Miehen noustua kyytiin, hevonen pillastui. Sen silmät kääntyivät ympäri, eikä ajuri saanut sitä millään aisoihin. Hän huomasi että takana istunut herra ojensi kättään, kuin ystävällisyyden osoituksena. Ajuri tarttui miehen käteen, mutta hän huomasi, että hänen kätensä ei koskenut mihinkään. Silloin takana istunut mies katosi, mutta hevonen jatkoi riehumistaan. Ajuri koko elämänsä järkytyksen kun näki seuraavaksi mustan pilven ja punaiset silmät parin metrin päässä. Hän tarttui ruoskaansa, ja heitti sillä mustaa pilveä, jolloin vihdoin ilmestys hävisi.  

Kaikki kierroksella kuulemamme tarinat eivät kuitenkaan ollut yhtä synkeitä. Varsinkin tarina, joka kertoi teatterin kuorotyttöä opettavasta haamusta oli sekä hauska että herttainen.

 Guinnessia nautimme 1600-luvulta peräisin olevassa pubissa. Tässä pubissa oli salatunneli (nyt jo umpeen muurattu) vastapäiseen teatteriin. Salatunneli rakennettiin jotta Kaarle II pääsee teatterin väliajoilla pubiin tapaamaan rakastajatartaan, kaunista Nell Qwynniä.

Camdenissä oli tällaisia hauskoja pilkullisia tipuja. Onkohan kottarainen? Muistelen jostain lukeneeni että Suomessa kottaraiset ovat harvinaistuneet kovasti.


Ja tässä on pieni puisto Paddingtonissa. Puistossa kasvoi mm. sinisarjoja ja vaikka mitä eksoottisia lajikkeita, joita on turha täällä Suomessa yrittääkään.


Karhuherra Paddington kiittää ja kumartaa!